— Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, — kapteeninrouva melkein nyyhkytti — minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia, vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.
— Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä silmäyksiä.
— Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä väreissä. — Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee kaikki hyvin.
— Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan, lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.
— Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja vaaperti ulos.
* * * * *
Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.
Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan, jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut: pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot, vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea? Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia tavata neiti Roos'ia!
Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.
— Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun, äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.