Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt, voimistellut ja tehnyt kävelymatkan — kukaan ei hoitanut itseään niin huolekkaasti kuin hän — mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.
Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista, tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja suosittamaan opettajan.
Magna oli ihastuksissaan. — Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän. Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä; nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on onni kaikkialla.
Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: — Jos neiti vain luottaa minuun — — —
— Tuhansia kiitoksia!
Alli, joka nyt — happamana ja huonolla tuulella havahtuneena — oli saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä, säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:
— Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?
Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.
— Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua — oikaisi Alli hitaasti.
— En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta kuin saada opetusta omalta isältään.