Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan, heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa — nuoruus ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. — Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.
Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää. Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein liikutuksen kyyneliä. Niin pian kun professori oli lopettanut, hiipi hän heti kiireesti ulos; heillä tosin oli sama tie, mutta hän pelkäsi professorin piankin luulevan, että hän tahtoi tupata hänen seuraansa.
Eräänä kauniina toukokuun iltana sattui kuitenkin niin, että Magna tuli viivähtäneeksi erään tuttavansa vuoksi, ja kun hän tuli kadulle, seisoi professori rappusten luona, nähtävästi odotellen. — Meneekö neiti suoraa päätä kotiin? kysyi hän.
— Niin olen ajatellut.
— No sittepä voimme mennä yhdessä.
Magna sävähti varsin iloiseksi, hän toivoi varmaan taasen kerran saavansa puhella hauskasti hänen kanssaan. Mutta toivo petti, professori käveli äänetönnä hänen rinnallaan. Magna tunsi vallan häpeävänsä häntä, mutta kiitollisuus hänen esitelmistään — jotka juuri nyt loppuivat — täytti hänen lämmintunteisen, nuoren sydämmensä. Hän ei voinut vaijeta: — En tiedä, kuinka teitä oikein kiittäisinkään, herra professori, sanoi hän vihdoin hiljaa. Nämä hetket, joina olen teitä kuunnellut, ovat olleet minulle oikeita juhlahetkiä, te olette antanut minun hengelleni siivet.
Lempeä hymyily kirkasti äkkiä professorin vakavia kasvoja: — Se oli kaunis tunnustus, se palkitsee minun uutterat valmistukseni, vastasi hän. Mutta tiedättekö vaikka teilläkin olisi ollut osaa sen onnistumiseen?
— Ah voi, mitenkä se olisi — te unohdatte kuinka tietämätön minä olen! huudahti hän iloisesti. — Kaikki, mitä täällä olen oppinut, sen olen oppinut teiltä.
— Oletteko kuulleet tuota hiukan kulunutta vertausta hammasrattaasta suuressa maailmankoneessa, jossa kaikki hampaat suuremmassa tai vähemmässä määrässä tarttuvat toisiinsa?
Magna nyökäytti päätään.