Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket — kun niin oli tarve — niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta — mutta se olikin ainoa tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että molemmat lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.
Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.
Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa hänen vikkelissä sormissaan.
Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä, joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla, jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin maukkaasti laitettuna.
Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista, hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.
Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko varmaan sanoisi niinkuin moni muukin:
— Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa kurnaali-maidosta.
Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.
Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma, että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.
Joka aamu, kun hän tuli navettaan — varsinaiselle työkentälleen — rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään. Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten, mistä onni tuli.