Jos velvollisuutehen sorrunkin, Sep' ois ihanaa! Se päänalus lämpimin, pehmoisin, Se yön unelma.
Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U——niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa.
ISOÄIDIN TANSSIKENGÄT.
Niin soma kenkä, ja tässä on toinen — nepä ovat kummannäköiset, kuka noita on voinut pitää? — Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti.
— Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet — sanoi sisar — ota ne tänne kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! — Hän katseli tyytyväisenä vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja, suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.
— Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein. — Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla ja elävillä kuvilla.
— Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! — Tytöt innoissaan levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin tavalla; viimeksi otti Enni kengät: — Katsohan mummo tuommoisia kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.
— Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. — Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa kellastuneen silkin alle. — Vanhat rakkaat kengät — sanoi hän — ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.
— Vai niin! — Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus — seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?
— On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.