— Joutavia! — Ei sanaakaan leikkiä enään — lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. — Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö?
— Ymmärrän herra kapteeni!
— Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.
— Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. —
— Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?
— Voi niin, isoisää — huudahtivat kaikki samalla kertaa — siitä tulee mainio taulu. — Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!
— Mummo se aina huomaa parhaite — huudahti Elise ja painoi poskilleen mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.
Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. — Oivallista! — sanoi Ottokin. — No kaikki on hyvin! — sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä.
Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. — Tässä sinulle nämä, mummo!
— Kiitos — vanhus piteli niitä hetken käsissään. — Voi kun olin onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran — sanoi hän — tuokoot ne onnea sinullekin, lapseni — tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.