Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle.
— Katsokaas! — professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan ikkunasta, — Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä, joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla.
Tohtori katsoi häneen hymyillen:
— Tehän runoilette, hyvä rouva!
— En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona — kaikki muistoni ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut! — Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: — Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. — Hän hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa — vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa — näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.
— Miehenikin ikävöipi maalle — sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä. — Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!
— Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä pienempiä osiansa myöten.
— Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?
— Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.
— Koditon, oh Jumalani! — hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen, — minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti — joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa — on aina sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten — vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.