Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.
Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, — minkä piti velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa, ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.
Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.
Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.
Jälkeenpuolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia, eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista, raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän huoneessa toisella puolella — kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi, koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut tuota »alituista laulantoa», mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä, niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella kasvatuksella aina lapsuudesta asti.
Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi; mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti vastaan kaikki nuoret, etenkin jos he olivat yksinäisiä ja ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa. Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja, mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja, kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.