— Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? — niin minä uskoisin.
— Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä rakennossa — tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. —
Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvanneen. Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman penseytensä nuhtelemiselle.
— Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä. On oikaistu paljo!
— On todellakin — opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta». Neiti Vinterihän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään, että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.
Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta. Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista, Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon avulla.
»Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden», kirjoitti neiti Vinter, »minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini, kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma, että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne täällä taisteluhaluisessa Honkalassa.»
IV.
Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa. Syyskuu oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas, ja auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla puiden lehdillä.
Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten olivat keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen kyyhkynen noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava kellankirjava kissa katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista korkealta paikaltaan portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira, jonka ainoana kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä oven edessä.