Hänen täytyi hymyillä Ellin hilpeydelle ja lämmin osanotto, mikä säteili noissa kauniissa ruskeissa silmissä, karkoitti myöskin kerrassaan hänen alakuloisuutensa; kun he saapuivat kotiin, niin oli hänen mielestään kuin kaikki pilvet, mitkä äsken pimensivät hänen taivaansa, kerrassaan olisivat häipyneet.
IX.
Mainingit tuon kunnanhuoneella olleen myrskyisen kokouksen jäleltä tuntuivat vielä. Muutamia päiviä myöhemmin saapui näet Raution luo muutamia koulujohtokunnan jäseniä, jotka pyysivät, ettei hän kuitenkaan niin äkkiä jättäisi aikomaansa erohakemusta; he myönsivät, että oli vähän kiivastuttu ja esittivät jonkunmoisen anteeksipyynnön. Rautio pysyi tyyneenä, hän tiesi nimittäin, ettei mikään heissä herännyt myötätuntoisuus hänen persoonansa ollut syynä siihen, että he pyysivät häntä jäämään, vaan aivan erityinen vaikutin, mikä oli alkujaan itsestään ukko Isolasta. Tällä oli nimittäin sisarenpoika, joka vastoin enon kieltoa oli mennyt seminaariin; hän pääsi nyt jonku vuoden päästä sieltä ja tuo viekas rusthollari oli jo aikaa sitten valinnut hänet Raution seuraajaksi Honkalaan; mistä oli kaksinkertainen hyöty, ensiksikin että sisarenpoika heti saisi tuottavan paikan ja varman aseman, ja toiseksi johtavat henkilöt hänestä virkamiehen, jota voisi taivuttaa halunsa ja tahtonsa mukaan.
Kaikki tämä oli opettajalle selvillä ja lähetyskunnan uudistettuun pyyntöön vastasi hän, että hän miettii asiaa, ennen kuin antaa vastauksensa.
Kauan hän sitte mietti sitä; hetkellinen suuttumus ei ollut saattanut häntä puhumaan erostaan; päinvastoin oli hän jo aikaisemmin itsekseen ajatellut tätä, mutta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vinterille, oli hän kaikessa tapauksessa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdeksi vuodeksi — kauemminhan ei haluttukaan hänen viipyvän. Vuosi, ainoastaan yksi ainoa lyhyt vuosi, kun hän sen ajatuksen sai selväksi, niin tunsi hän samassa niiden siteiden voiman, jotka pitivät häntä täällä ihmeellisellä tenhovoimallaan, jonka alkua hän ei ymmärtänyt. Ja ukkosten toivo toteutui, jotka olivat sydämestään tyytyväisiä, että niin helposti olivat päässeet toiveittensa perille. Pääsyy oli kuitenkin ehkä siinä, että Rautio syvästi kärsi siitä, että oli loukannut Isolaa, miestä, joka oli siksi vanha, että olisi voinut olla hänen isänsä, ja vaikka hän ei persoonallisesti, vaan lähettiläiden kautta oli lausunut toivomuksensa, että opettaja jäisi paikoilleen, niin tahtoi tämä kuitenkin taipuvaisuudellaan tässä asiassa osoittaa katuvansa sitä kiivastusta, mihin hän oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Tuo raju tuulispää tyyntyi täten vähitellen täydellisesti, kaikki riidat loppuivat, ja vieläpä itse Isolakin pudisti kirkkomäellä opettajan kättä aivan kuin vasta saavutetun sovinnon merkiksi taikka, kuten Rautio sen käsitti, »ilosta, että pääsee hänestä.»
Kevät oli sillä väliin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman vihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat siniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa.
— Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa toukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona. Minun mielestäni ovat lapset olleet niin ahkeria koko lukukauden, että huvittelu nyt voisi olla tarpeen.
— Niin minunkin mielestäni, sanoi neiti Vinter, mutta te, joka olette enemmän kotiutunut seudulla, valitsette juhlapaikan.
— Hyvin mielelläni, minä olen jo ajatellut kaunista kenttää tuolla metsässä lammen toisella puolen, joka on varsin sopiva leikkipaikaksi ja rannalla voisi keittää kahvia.