Rautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vastustamaton halu kerrassaan antaa valta taisteleville tunteilleen, jotka rajusti liikkuivat hänessä; huone kävi hänelle tukalaksi, ja hattu syvälle painettuna riensi hän ulos Rullen seuraamana, joka kuin ihmetellen katseli isäntänsä tavattomaan kiihtyneisiin kasvoihin.
Kiivas kävely lammenrannalle teki hänelle hyvää; sinne tultuansa heittäytyi hän muutamain tuuheiden leppien alle ja pyyhkäsi lakin päästään, jotta ilma vapaasti sai vilvoittaa hänen kuumaa otsaansa. Kauan viipyi hän täällä Rulle jalkainsa juuressa, ja häntä ympäröivä hiljaisuus palautti myöskin tyyneyden hänen mieleensä, samalla syvä häpeäntunne siitä, että oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois tasapainostaan, täytti hänen sielunsa tuskalla. Kun hän muutamia tuntia myöhemmin palasi kotia, niin ei hänen tyyneestä muodostaan olisi kukaan voinut päättää, että kapina vastikään oli häirinnyt hänen rauhaansa. Kartano näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, vieras »myrskylintu», joksi Rautiolla olisi ollut syytä häntä kutsua, oli poissa, ja Elli istui yksin kiikkulaudalla ikkunan alla käsitöineen.
— Siinäpä tulette vihdoinkin, herra Rautio, huusi Elli hänelle, minä olen etsinyt teitä kaikkialta pyytääkseni teitä syömään päivällistä yhdessä serkkuni ja minun kanssa, mutta te olitte kadoksissa.
— Minä tein kerrassaan perinpohjaisen kävelyretken, sanoi hän, teistähän oli ihastuttavaa, kun saitte sukulaisen vieraaksi.
Elli hymyili. Niin serkkuni Viktor on aika iloinen kujeilija, mutta tavallisesti me enimmäkseen kiistelemme, vaikka me nyt tänään odottamattoman tapaamisen tähden pidimme aselepoa, sanoi Elli iloisesti. Minä en voi kärsiä hänen keikaritapojaan, minua oikein inhottaa nähdä miehen noin tarkoin seuraavan kaikkia muoteja.
Rautio katsoi hämmästyneenä häneen.
— Viktorilla on aina tapana kertoa minulle hentuistaan, jatkoi hän, hän väittää, että kaikki tytöt ovat ihastuneet häneen, mutta minä sanoin hänelle viimeksi tänään, että ei kukaan muu kuin hupsu rakastu tuollaiseen narriin. Nyt on lankani lopussa, ettekö mene sisään, herra Rautio, saamaan jotain päivälliseksi?
— Niin, tuntuuhan nyt ruoka maistuvan, vastasi hän omituisella äänenpainolla; hänestä tuntui äkkiä kuin taakka, mikä tähän asti oli painanut häntä, olisi nostettu, ja kevein askelin riensi hän sisään. Seuraavana yönä ei hän voinut nukkua, oli kuin kuume hänessä, ja kun hän seuraavana päivänä istui opettajattaren kanssa kiikkulaudalla, niin oli hän niin kummallisen näköinen, että Elli ihmetellen katseli häntä.
— Teitä vaivaa joku, herra Rautio, sanoi hän ja purasi langan säikeen pienillä valkoisilla hampaillaan, oletteko kipeä?
Rautio loi katseensa alas hetkeksi ja kohotti sen sitten aivan kuin olisi tehnyt järkähtämättömän päätöksen — Neiti Vinter, hänen äänensä kaikui eriskummallisen kovalle ja karkealle. — Neiti Vinter, minä rakastan teitä, minä en voi kuleksia täällä kauemmin päivästä päivään saamatta puhua ajatukseni, tahdotteko tulla vaimokseni?