Elli nyökäytti myöntäen.
— Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata uudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen syksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan puuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla astuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja luottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan merkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän mielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen, jokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden voimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!
Hän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katsellaan olisi tahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden hyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa, kaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.
Elli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä mies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään tilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle muistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin rajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja väkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta niiden varalle monta hetkeä.
Juna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. — Pitiköhän heidän jo erota? Ei, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui lukemaan — peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä äkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui taas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai katsella miestä tuossa vastapäätä, »tuota talonpoikaa», josta eroamisen tähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville, oliko hän entisensä.
Luonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean värivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä otsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa juuri kauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja ajatteleva ilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin jotain miehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja kunnioitusta, tahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin asti. Mutta kuinka tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän kahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen puuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.
— Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan ikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut sohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin sydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan ollut mikään kivikuva.
Keveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen kätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli kerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen Ellin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle, että se ei ole unelmaa!
Nukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen, vanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään sanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy kierroksellasi tällä kertaa, — kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet toisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään todistajia!
Ja Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma, vaan todellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui matkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen naisellisena ihanteenaan.