Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä käsissä.
Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.
Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.
— Loiskis — siinä meni ensi panos vesimaljaan. — Siinä on Gerdan onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.
— No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.
— Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta tuo onnen tina saattoi puhua!
Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin, siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.
Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.
— Eläköön, eläköön kotionni! — huusivat lapset.
— Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!