— Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. — Sokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. — Täällä on joku vielä lisää, luulen minä!
— On, Helka serkkuni Helsingistä.
— No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni tahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi suonut sillä hänen äitinsä oli niin harvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.
— Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli tapana keittää takassa kahvia, jota sitten alhaalla rannassa juotiin.
— Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en vielä ollut pimeydessä, kuten nyt.
— Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava — sanoi Meeri.
— Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni, ja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla on myöskin niin paljo, josta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja auttaa minua kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä, joka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä, ja vieläpä minulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta, ilman mitään ansiota. Olen kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan lintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän maailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin tavoin tyytyväinen.
— Hyvästi nyt taas tällä kertaa!
— Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin ilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua. — Muija noikkasi ja kurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.
— Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on — sanoi Helka ihan liikutettuna, kun kotiin lähtivät.