— Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia kuin lapset — sanoi Freedrik nauraen. — Mitä kalan väliä on, annetaan sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin ihastuttavalta olla ulkona lahdella.
— Kyllä tosiaan on ihanaa — sanoi Helka — lahti on tyyni ja kirkas kuin kuvastin!
Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt sen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi, heihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.
— Oi sinä kirkas iltarauha — sanoi Freedrik hiljaa.
— Emmekö laulaisi jotakin — kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia ja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin kesäisin ulkona ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: "Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa", "Sä kasvoit neito" y. m. tunnetuita lauluja.
Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt ainoatakaan kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: — Tästä käy tie Joosepin tupaan.
Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen, mutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin päin. Muutaman hetken perästä tytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka edustalla vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana aamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti herrasväen kala-onnelle.
— Miten Leena tänään voi?
— Kuten tavallisesti, arvaan minä — tuumasi ukko.
— Käykäämme sisälle häntä katsomaan — sanoi Meeri. — Hän on vanhan Joosepin sokea vaimo, kuten tiedät. — Hyvää iltaa, hyvää iltaa! — Meeri avasi rohkeasti tuvan oven.