— Te ette voi olla ääneti — sanoi Meeri.
— Vene ei kannata niin monta — mutisi Bruuno.
— Saatammehan ottaa ison ruuhen — esitti Freedrik, joka ei tahtonut saattaa mielipahaa pikkusiskoille.
— Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! — huusivat lapset riemuiten ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä kohtaan.
Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. — Jumalan kiitos, kyllä talossa eloa ja iloa oli!
Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan, joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat veneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.
— Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo paluumatkallanne — sanoi äiti — hänellä varmaankin on joku hauki kalasäiliössään.
— Kyllä, kyllä, äiti — kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat runsasta kalansaalista.
Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa kuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten huomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja vasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala uistimeen tarttunut.
— Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita — sanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.