— Mitä oli tapahtunut kotona? — Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli sanonut, että hän oli kovin huono. — Voi, nyt meni heidän aurinkonsa pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.
Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.
Isä tuli heitä vastaan verannassa.
— Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?
— Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova, ja hän on usein tainnoton — vastasi asessori surullisena.
Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Tottahan vielä on toivoa?
Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.
Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä, että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy ja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän oikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen siinä seisoi voimatta mitään.
Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä matkansa jälkeen.