Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä, taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin silmin.
— Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin — sanoi hän hellästi — mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden, oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.
Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki maallisesta majastaan. — Äiti, ota Lilli — olivat hänen viimeiset sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen henkäyksensä.
Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno poski keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä. Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.
— Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi — sanoi isä juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi pienokaiselle.
Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.
Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien lintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.
Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana kuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen valkoiseen arkkuun.
Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin mullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää Jumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt "hyvän paimenen" helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas; mutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea vasten ja kuiskasi ujosti: — Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi enkä ole koskaan enää paha.
Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.