— No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä iltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen kätensä lepää toisen airon päällä.
— Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.
— Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun mielestäni.
— No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan — tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti — mutta pohjaltaan hän kuitenkin on kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.
Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä arvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella — sitä hän ei voinut käsittää.
Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten täytyi päästä höyhensaarille.
— Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme — sanoi asessori — yhtykäämme kaikin laulamaan "Maamme".
— Niin, niin, tehkäämme niin — huudahtivat nuoret; ja valoisassa kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien ja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman illan.
— Hyvästi, hyvästi! — kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan vähäinen purjevene kiiti pois.
— Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, — ei, tänään, sillä kello on kohta yksi — hyvää huomenta, hyvää huomenta!