Helkaasi.
— No nyt on kirje valmis! — Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle tehden vallattoman koukeron lopulle, otti sitten kirjekotelon käteensä ja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle menevää ovea. — Eno! —
— Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! —
— Tuon kirjettä äidilleni. —
— Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon, minun täytyy vielä kirjoittaa yksi, ennenkuin posti lähtee. Äiti on, näenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan suuresti, kun hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa lastansa — sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. — Kunpa nyt vain viihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!
— Hoh, sen tunnen varmasti, — vastasi Helka katsellen suurilla ruskeilla silmillään suoraan enoonsa. — Olen jo vuosikausia toivonut tänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle rakkaasta lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme tulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään vuoksi, että äiti oli kovin heikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.
Asessori nyökkäsi myöntävästi päätään.
— Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin heidän koulutoveriksensa, silloin minä yhä enemmän rupesin halajamaan tänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.
— Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa Kerttulassa — sanoi asessori ja taputti sydämmellisesti sisarentytärtään olalle. — Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten parhaiten saatat; silloin tulet pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi kuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.
— Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon… Nyt Meeri minua huutaa…