— Muista kipeää kättäsi, Freedrik — varoitti Helka.
— Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita — ja Freedrik otti sen käteensä melkein hellän varovaisesti. — Minä tallennan tämän muistona tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.
— Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti — myönsi maisteri — ja huono puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta tuskin tiesin mitä tehdä.
— Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut — sanoi rouva Bergendahl ystävällisesti.
— Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana päivänä.
— Niin on, äiti rakas! — Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.
— Nyt minä menen uimaan — huudahti Bruuno.
— Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen sutta!
Urheiluhuvia.
Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen valkoiseksi maalatun "pähkinänkuorensa", kuten vanhan Marin oli tapana sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas polkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän vielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä, annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman mallin mukaisen pyörän.