— Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.
— "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli — sanoi asessori vakaasti.
— No mutta katsokaapas tänne! — Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja polttanut sen.
— Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?
— Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti kipeää paikkaa vasten — vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä päänkoristettaan.
— Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut mennä saman tien — tuumasi Bruuno.
Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta. — Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti — virkkoi vihdoin pieni Ester. Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.
— Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa — vastasi hän iloisesti.
— Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.
— Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin — sanoivat molemmat pojat yht'aikaa.