— Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia — sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.
— Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä — myönsi isä.
— Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein hirveältä — huudahti Helka pelästyneenä.
— Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi — vastasi Freedrik.
— Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet itseään — sanoi isä hyväksyen. — Tuntui oikein hauskalta, kun oli kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te, pikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi ollut aivan levollinen. — Asessori kietoi hellästi käsivartensa molempien tyttöjen ympäri.
— Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja äiti odottaa varmaankin kuulumisia.
— Kenpä nyt jo olisi järvessä — sanoi Freedrik. — Kuumuuden ja kaiken savun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä — lisäsi hän hymyillen ja katseli nokisia käsiään.
Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla. Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt syntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki Freedrikin haavoitetun käden.
— Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä — sanoi Gerda.
— Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni — myönsi Meeri — mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.