— Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla saaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta — sanoi isä, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle. — Mikä Jumalan armo, että olette pelastuneet tässä vaaran keskellä!
— Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että me niin pahasti eksyimme täällä — sanoi Meeri. — Me aioimme kyllä palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta tiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme tietäneet minne mennä.
Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja painoi päänsä vasten enonsa olkaa.
— Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä pitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. — Asessori otti tuon keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.
— Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?
— Täällä on maitoa hinkassa!
— Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! — Kansi oli pudonnut pois matkalla ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua, kun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä. Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat kristillisesti voileivät.
— Onko vaara nyt jo ohitse, isä? — kysyi Meeri.
— On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku käy tästä aivan läheltä.
— Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno on saanut nokiviikset!