— Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.
Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt saanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen. Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat heidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.
He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen ollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.
— Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? — kysyi Helka vapisevin huulin.
— Koetan vielä kerran puhaltaa torveen — vastasi serkku.
Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. — Herra, älä anna meidän menehtyä — rukoili hän sydämmensä syvyydestä. — Jeesus, tule auttamaan meitä heikkoja lapsia!
Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. — Kiitos siitä, että muistutit minua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä — kuiskasi hän. — Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin! Odotappas, eikö kuulukkin ääniä! — He kuuntelivat kaikin jännitetyllä mielellä.
— Haloo, haloo! — kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.
— Haloo! — huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja myöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. — Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?
— Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille — vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli lähellä.