— Tietysti se löytyy!
— Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä — sanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.
— Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.
— En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta annettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku, kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä olemme.
He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli, hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei ympäristöstä näkynyt mitään.
— Mitä meidän nyt tulee tehdä? — kysyi Helka surullisena.
— Älä pelkää — vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. — Minä puhallan jahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!
— Hoolihoi! — Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea ilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti hän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.
Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä päältä.
— Mitä se on? —Meeri katsoi äkkiä taaksensa. — Se on valkea — sanoi hän hiljaa — tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on kintereillämme.