— Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!
— Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä! Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.
Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa, herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan, jossa voileivät olivat.
— Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole mitään vaaraa yhtään!
— Ei, ei, sitä minäkin toivon.
— Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, — sanoi Meeri, astuen rivakkaasti pienen seuran etupäässä.
Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.
Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä melkoisesti.
— Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli jo pian perillä — kertoi Meeri. — Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy esiin kuusenlatvojen välistä.
— Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? — kysyi Helka.