— Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa. Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti maistaa.
— Oi kuinka se on hyvää — sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. — Meillä on kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on sairas, tekee mieli jotakin uutta.
Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. — Näetkös, tämän koltun olen ommellut pikku pojalle — sanoi hän. — Miten hauskalta hän näyttänee, kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet ylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas lapsi — huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.
— Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon — vaikeroi äiti. — Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli laiminlyöty.
— Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota pikaa — sanoi rouva Bergendahl. — Tässä on minulla vaatteitten ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, — katsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä, että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, — ja nyt puetaan lapsi uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! — Rouva nosti lapsen käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.
— Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku Maijan päälle? Tule lapsi tänne!
Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan vettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin puhtaiksi, että kiilsivät.
— Täällä on kampa akkunalla — sanoi Helka, joka koko ajan oli tarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.
Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.
— Tuskin enää tunnen omat lapseni — sanoi sairas hymyillen.