— Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?
— Luultavasti.
— Saanko tulla mukaan? — kysyi Helka.
— Saat aivan mielellään.
— Minä myöskin tulen — sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä "Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet", jotka olivat hänen kammarinsa pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään kotiin.
Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin että hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana lähteä matkaan.
Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan kiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona. Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä kesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.
Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas, sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi keskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan. Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella makasi äiti silmät puoli ummessa.
— Hyvää päivää, Anna — tervehti asessorin rouva ystävällisesti. — Kuinka voit tänään?
— Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota talosta minulle tuotiin eilen.