— Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, — sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. — Hänestä varmaankin tulisi taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.
— Mitähän se koulunkäynti maksanee — tuumaili Helka.
— Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.
— Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. — Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.
— Ja minä olen vain syönyt — sanoi Freedrik pahoilla mielin.
— Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!
Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.
— Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa — huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.
Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa ruokasalissa. — Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa Jannen koulunkäyntiin — kuiskasi hän salavihkaa. — Minä myyn palkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.
— Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.