Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.
Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.
— Onnellinen hän — sanoi Heikki hiljaa Gerdalle — mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.
— Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi — sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. — Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!
— Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! — Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. — Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?
— Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä — sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.
Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. — Minun pikku apulaiseni — sanoi Lotta täti, — jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. — Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.
Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä hovitanssiaisiin.
— Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa, joka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.
— Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!