— Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme maata itse Santaniemen kummitushuoneessa — vastasi vallaton serkku. — Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä, nupukka, uneksi — iso-äidistä! — Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.
Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat "kummitushuoneesta" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.
Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin suuri valkoinen koira, joka haukkui, — tuo komea eläin, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.
Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.
Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.
— Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? — kysyi hän ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.
— Suloisesti, oikein hyvin! — vakuutti Meeri innokkaasti.
— Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä viheriässä kammarissa?
Helka hymyili. — Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa — sanoi hän — mutta nyt en muista mitään.
— Niinpä aina käy — nauroi Lotta täti — iloiset unelmat istuvat piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.