Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.
— Meillä on ollut kovin hauska matka — sanoi Helka kotiin tultuansa.
— Niin, se täytyy myöntää — sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli istunut valveilla heitä odottamassa.
— Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.
— Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen — sanoi Helka.
Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. — Kuusimäen muori on ollut täällä sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.
— Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen — sanoi Gerda.
— Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua annetaan — vastasi äiti lempeästi. — Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän ei jätä palkitsematta.
Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: — Pieni rakkauden työ tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. — Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.
Syksy ja hyvästit.