Helka katsoi ihaellen serkkuansa.
— "Maan eestä kuolisitko tään?" — sanoi Heikki hiljaa.
— Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? — Freedrik laski hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.
— En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni — vastasi Heikki miettiväisenä — mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.
— Entä koti? — kysyi Gerda lempeästi.
— Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni — vastasi Heikki levollisella, luotettavalla tavallaan.
— Olemme saaneet viisisataa krapua — huusivat lapset — Bruuno on ne jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna täti on luvannut keittää ne illalliseksi.
— Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet täällä aikamme hukkaan — sanoi Freedrik. — Nuo toiset saavat nyt ottaa suurimmat kiitokset kaikesta.
— Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki — sanoi Gerda katsellen haaveilevasti ympärilleen.
— Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" — kysyi Vihtori, ja kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta, jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.