— Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin päättäväinen?
— En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä kaiketi sentään viimeksi joudun.
— Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän yliopistoomme — ennusti Heikki.
— Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi minä haen opettajaksi johonkin seminaariin — sanoi herra Kontio kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.
— Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi saksankielessäni.
— No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä — sanoi Freedrik, silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin kaikin puolin ylpeä sisarestaan.
— Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. — Meeri nosti kerskaillen pienen pystynenänsä ilmaan. — Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron, nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.
— Kiitos hyvästä lupauksestasi! — sanoi Freedrik hymyillen. — Mutta mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista taiteilia-unelmaa?
Nuori ylioppilas hymyili. — Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena seisahtaisi sen eteen — huudahti hän innostuneena.
— Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi — sanoi Freedrik. — Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan sanoa!