— Et, mutta olenhan sinua vanhempi.
— Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit menneenä vuonna!
— Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.
— En saata sanoa!
— Mikä nyt on? — kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa omin neuvoin.
Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:
— Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?
— Ei, hän ei ole mitään sanonut — vastasi Freedrik.
— Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että — Bruuno keskeytti puheensa, hämillään kun oli — että — niin, Ossi ja minä sekä pari muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?
Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.