— Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte olemme pistäytyneet Fazerille välistä.
Freedrik ei vastannut mitään.
— Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.
— Niin, eihän se niin paljolta tunnu.
— Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä tai viidelläkymmenellä pennillä.
— No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!
— Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja — niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen lainannut 50 penniä Ossilta.
— Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois — sanoi Freedrik päättävästi. — Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja tovereiltamme.
Bruuno oli vähän nolon näköinen. — Sinä olet kunnon poika, Freedrik, kun autat minua tästä pälkähästä — sanoi hän vihdoin.
— Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle, että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.