— Aika kuluu toki hyvin pian — sanoi Meeri eräänä päivänä — nyt ei meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.
— Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan — sanoi Helka. — Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.
— Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen aikoinasi kuulla — sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin salaperäiseltä.
— Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta — tuumaili Helka, mutta Meeri vain nauroi.
Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä, ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista. Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.
Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa. Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut: "monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.
Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:
N:o 1. Yksi vaatekerta. " 2. Uusi kartasto. " 3. Saksalainen sanakirja. N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa. " 5. Uusi kukkapuserrin. " 6. Pari hansikoita. " 7. Kirjahylly. " 8. Kalossit. " 9. Kirjesalkku. " 10. Paperiveitsi.
Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan, jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.
Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa, ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä kukaan saanut jäädä ilman.