— Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut kujanteessa ovat!
— Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme perillä Kerttulassa!
Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla heiluttaen lakkiaan.
— Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari — noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!
Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä syleilemässä.
— Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! — tervehti äiti.
Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja, sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.
— Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! — Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen. — Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra Kontio? — Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein kiitettävällä innolla auttanut minua.
— Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä — nuori mies punastui korviaan myöten kainoudessaan.
— Me olemme laittaneet kelkkamäen — alkoi Haarald.