Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena elämässä ja kuolemassa.
Joulunpyhinä.
Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.
Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi, ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.
Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin ympäri.
Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.
Meeri katsoi häneen ihastuneena. — Niin, se Vihtori saattoi esittää mitä vain kulloinkin tarvittiin!
Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin yläpuolella.
— Puhukaamme nyt kummitusjuttuja — sanoi Meeri. — Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.
Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: — Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! — Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.