Meeri henkäsi syvään. — Tämä oli sukkela lorun loppu — nauroi hän.

— Alku kuului niin kammottavalta — sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään — mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.

— Huih — sanoi Elma — minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. — Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta autiossa linnassa!

— Ei, älä millään muotoa — pyysi Helka — se kuuluu liian hirveältä!

— Oikein hiukset pystyyn nousevat — lisäsi Freedrik.

— Mistä te niin innokkaasti keskustelette? — kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.

— Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.

— Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.

— Hän on aina niin arka — sanoi Bruuno ylimielisesti.

— Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.