Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä panettamat sanat: — Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, mene Herran iloon.
Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen muistolleen.
Rakkaudesta.
— Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen levoton terveytesi takia!
— Ei ole hätää, hyvä täti.
Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä oli ollut kumarruksissa useita tuntia.
— Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä sellaiset tulot.
Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla, vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni ruokasaliin järjestämään teepöytää.
Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja rasittuneen näköinen, ja silmissä — jotka olivat suuret ja siniset — oli raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille, kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.
Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: — Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.