Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta, jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.
Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää kirjaa lukiessa.
Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti — ei, hän ei ollut vanha, vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!
Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun. Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa, Hänellä oli rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa — vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.
Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: — Minulla on vähän rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko, minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää jalomielisyyttä, ottakaa vain ne — lisäsi hän suostutellen — minähän saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani, eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.
Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta, kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat. Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat», kuten Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja oli hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen.
Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli — neljä vuotta vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka niin kauan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat.
Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina, vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka tunne vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.
Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät päätynään ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat eivät enää menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan ollen menot lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä kotitöitä, minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa vuoksi usein olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin työskennellä — Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja ponnisteli hänen tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että sai hiljaisuudessa tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa. Niin, Knuutista oli tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka luona kaikki juoksevat, varsinkin naiset. Olisikohan hän mustasukkainen? Eikö mitä — Hilja naurahti — ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä varma kuin itsestään. Ja vilkkaassa mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä ihanteellisimpia kuvia, niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut oli hänen nuori sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään heikkouksia, eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut nyt niin helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli tehty; hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan sijalla, tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti vaihdetut.
Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa — mistä Knuut ei juuri todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että sai lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin rauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että tulevaisuus eteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt lähetä. Mitä varten ajattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli niin hauska elää. Hänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja uneksi sen sijaan heidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun ääressä ja neuloi kauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja servietteihin, joita hän oli hiljaisuudessa vähitellen hankkinut varustuksekseen.