— Onneksesi, Knuut! — sanoi Hilja vapisevin huulin.
— Kiitos! — vastasi hän katsomatta Hiljaa.
Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin pimeä ja surullinen — silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta.
Hilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin.
— Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? — kysyi hän ja lisäsi puolittain epäileväisesti — minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista juuri tänä iltana!
Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo.
— Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää, jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? — sanoi hän vienosti ja ojensi hänelle kätensä.
— Luonnollisesti minä muistan — sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.
— Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut — jatkoi Hilja — se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? — Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.
— Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin — vastasi hän.