— Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhan — lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee — ja rovasti ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti, jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa — se oli niin suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.
Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen sijassa.
Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.
Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä tekona, se oli ja pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona.
Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki — ikäkulu jouti pois jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen annolla on hänen sielunsa löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä hänen kruunussaan.
— Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette tehneet myös minulle.
Taistelu olemassa olosta.
Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu oli erämaan näköistä niinkuin koko U-niemen pitäjäkin, joka oli kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä uperuudella.
Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli levittämään »valoa kansalle» U-niemen erämaissa. Hän tuli niin toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.
Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa markkaa puhdasta rahaa. — Paulinastakin oli melkein niinkuin U-niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.