Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti tytön huomion: — Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.
— Piti niistä isoisäsikin lapseni — isoäiti hymyili taas — isoisä piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi kiinnittivät hänen katseensa minuun.
— Ah isoisä! — Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta — kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. — Ennin mieli kiintyi, hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.
Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä, vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän, mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin vaalea tukka?
— Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on punatimanttilukko, niin on kuva valmis — sanoi vanhus.
— Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen — sanoi Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.
Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. — Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. — Sen mukaan on Enni laiteltava — sanoi Elise päättävästi — vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?
— Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka — lausui parantumaton Juhani.
— Joutavia! — Ei sanaakaan leikkiä enään — lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. — Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö?
— Ymmärrän herra kapteeni!