Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin Elisen ankaran komannon mukaan:
— Vähän oikealle, sillä tavoin — Juhani, sinä näytät paremmalta kun olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. — Kuvanto oli hyvin onnistunut, kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa, ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.
Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien takana laitettiin polempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.
Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu nelikulmaisesti avoinaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat!
— Elävä kuvaelma ilman kehyksiä — kuiskasi Juhani heidän takanaan ja nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: — Joutukaa nyt kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! — He tottelivat leikillistä kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.
— Olkaa valmiina, esirippu ylös.
Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta — jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.
Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.
— Pieni tyttöseni — sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen vartalonsa ympäri — te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle mieluisin. — Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: — minä olen aina sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.
— Hän oli aivan kuin oikea kuva — sanoi muuan vanha setä, ja Enni, luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.