Kaarinatäti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä liikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä, mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.
Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua.
Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät huomanneet tuollaista pientä kääryä, Rohkea se oli tuo pieni viaton olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus asustavat maan päällä.
Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan: — Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään — sanoi hän — kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla?
Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan selvään: — isä!
Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: — Missä on Tilda? — hän tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja huudahti: — Tuolla!
Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.
Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.
— Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — mutisi vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään koettaen astua Margyn askelien mukaan.
Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa — huusi hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa nuot pilkalla lausutut sanat: — Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen hoitajalle.