Ulen Pyynikin ruoho nuorin, kevätkukkanen kirkkahin. On silmäni kirkkain illoin, kun päivä on matalin.
Kun Viikinsaari piirtyy
tulijuovaan taivahan
ja vetten usvat verhoo
hämyhuntuina rantaman.
Minä painan pääni piiloon, ohi kaupunki alhainen käy. Minä kukin ja tuoksun yksin, ei poimijaani näy —
MERELLÄ JA ETELÄSSÄ.
MERELLÄ.
Hytin lamppu hiljaa sammuu.
Kaksi vierasta taas vaikenee.
Jäiden alla tuimat ammuu,[1]
vanha sydän tuskin sykkäilee.
Hyvin nukkuu kuumat kaihot —
hieno iva huulta kaarruttaa.
Varas sotki rikkaat laihot,
uusi tuskin tyhjää kortta saa.
Näen käden ojentuvan
mua kohti nurkasta.
Kysy ei se, saako luvan?
Tainnut on niin tottua.
Luukusta ma katson kuuta,
toinen käsi vieraan hallussa.
Toisella mä tukin suuta,
etten päästäs hornan naurua.
Kuulen hyttiin huutoja:
meri, meri vapaa!
Riennän ylös kannelle,
vettä katse tapaa.