Mut yhden seuraa tyrkytettiin
ja moni tunti myrkytettiin.
Sen hyljin ensilemmen aikaan —
kuin paljon pahaa siitä saikaan!
Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche
vaikk’karmi: „Vergiss nicht die Peitsche!
En säikkynyt mä sentään tuota,
mut mennä täytyi hänen luota,
kun luin ma: "Sju små kvinnospråk",
— jo harakatkin nauroi krook!
Mut uskoin yhä suurta miestä
en kauan empinytkään tiestä,
Vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.
Juomatta moderni jäi viini.
Nyt muutuin itämaalaiseksi —
vain niinkuin mielikuvat keksi!
Ja jäykin ilmein harson alla
ma kuljin kummaks kaikkialla.
Mut mennytkään ei vuosi multa,
kun mun jo löysit, uusi kulta.